Uhmaten

Ei. Ei. Ei. Eeeeeeiii.
Kirjoitin jokin aika sitten kuinka Aatu on oppinut ei sanan ja käyttää sitä hyvin ahkeraan. No, enpä silloin arvannut mitä on tulossa.. 

Meidän kaksvee on muutaman kuukauden ajan tuonut omaa tahtoa ajoittain hyvinkin vahvasti esiin, ja rajoja haeskellaan. Ja nyt jos joku on ei niin se ei enää olekaan naureskellen ei ja tehdään silti vaan, vaan mikäli sopivasti sattuu niin alkaa hirveä huuto ja silloin mikään ei ole hyvä. Ei leipää - laitan leivän pois. Leipää! Annan leivän takaisin. Ei ei ei. Sitten bongataan kurkku leivän päältä. Byäääää kurkkuuuu!! Ja jälleen ihan sama otanko kurkun pois vai en, siitä huudetaan. 

Olen kamala äiti, mutta annan pojan huutaa enkä lähde mukaan temppuiluun, siis että leivän kanssa veivataan edestakaisin tms. Ihan jo siksikin että se ei auta tilannetta yhtään. Hetken kun olen kiinnittämättä huomiota raivoamiseen ja jatkan omaa touhuani, rauhoittuu poikakin ja taas ollaan kuin ei mitään. Kaikissa tilanteissa tämä ei kuitenkaan ole mahdollista, vaan silloin joudun jyräämään ja toivoa että rauhoittuu kohta muutenkin. 

Kaipasin tukea toimintatapoihini ja lueskelin uhmaiästä netistä. Pikkuisen tuli yllätyksenä että uhmaikää voi kestää 4-5 vuotiaaksi asti??? Huhhuh. Vaikkei tämä meidän nyt mitään pahaa ole, mutta kun kaikki on tähän mennessä mennyt niin kivasti niin tuntuu varmaan siksikin jotenkin tosi ikävältä. Itsestä tuntuu pahalta kun pojalla on paha olla. Ja eiköhän uhmasta nyt sitten tule ihan hirveä ja piiiitkä.

Siitä on jo melkein pari kuukautta kun tätä aloin kirjoittamaan, ja nyt kun asiaa ajattelen tajusin että niitä pahimpia raivareita ei enää ole ollut. Kuten esimerkiksi se kerta kun ollaan lähdössä kylille ja Aatu kenkiä vaille valmis. Tyhmänä menen sitten kysymään kummat kengät. Päikkärit jääny väliin joten poika aika väsy, ja sitten heitetään tälläinen kinkkinen kysymys. Ei yksinkertaisesti pysty päättämään. Sanoo ensin että toiset, mutta kun alan laittamaan jalkaan sanooki että toiset. Ja sama jatkuu ja jatkuu, huudon kera. Lopulta laitan toiset jalkaan, jotka raivoten repii jalasta. Alkaa olla kiire joten jätän raivoamaan keittiön lattialle ja vien kamoja autoon. Aatu onkin skarppina ja tulee oven rakoon katsomaan, ja laskee samalla koiran ulos. Ja mulla portti auki, joten koira on karkuteillä salamana. Lasken kymmeneen, nappaan huutavan pojan kainaloon, ilman kenkiä, ja puoli väkisin autoon jossa Emmi jo odottaa. Naapurit tietenkin pihalla. Autolla hakemaan koira kotiin ja vihdoin ja viimein päästään matkaan.. Onneksi näitä raivokohtauksia ei sitten loppujenlopuksi ollut kuin muutama kerta - ellei nyt vain elellä jotain kevyttä välivaihetta :D

Ehkä ollaan myös vähän opittu miten tilanteista selviää ennenkuin räjähtää käsiin. Väsy ja nälkä on ne pahimmat vaikuttajat, siihen sitten päälle hössötystä ja vaikeita valintoja niin tadaa, valmista on! Myös huomion vieminen toisaalle auttaa.

Nyt onkin sitten enemmän ollut sitä että kaikki pitäisi saada tehdä itse. "Aakuu" kuuluu monesti päivässä (yleensä sellaisella ihanalla kitinä-äänellä) jos äiti menee tekemään jotain. Paljon sellaistakin pitää saada tehdä, jota ei vielä osaa, mutta onneksi antaa kuitenkin sitten auttaa. 

Voi meidän pientä Aatua, siitä on kasvamassa iso poika ❤