Niin ne vaan viikot vähenee ja synnytys lähenee. Viikko viikolta synnytystä ajattelee enemmän, mikä ei kuitenkaan tarkoita ettenkö olisi ajatellut sitä jo aikaisemminkin. Jo ennen raskautta. Enkä mitenkään positiivisin mielin, en alkuunkaan.
Pelkään että en selviydy siitä, että en jaksa tai osaa ponnistaa tarpeeksi. Että epäonnistumiseni vuoksi lapselle käy jotain, enkä ikinä voisi sitä itselleni anteeksi antaa.
kuva |
Tietysti myös kipu hieman pelottaa, mutta se ei tässä ole se minkä takia toivon jonain aamuna vain herääväni vastasyntynyt rinnallani. Kivunhoitoon on lääkkeet ja luotan niiden tekevän tehtävänsä.
Minulle on tarjottu mahdollisuutta mennä juttelemaan asiasta kätilön
kanssa, mutta en koe sitä mielekkääksi. En ole sellaista tyyppiä joka kertoilee asioistaan ventovieraille (blogihan nyt on ihan eri juttu ;) ) ja tilanne olisi minulle vain epämieluisa kokemus kaiken muun lisäksi.
Olin myös todella hämmästynyt kun kuulin että synnytystapa-arvioon pääsee vain harvat ja valitut, ja itse tuskin heihin kuulun ellei tässä nyt jotain vielä ilmene. Itseasiassa sektio ei kohdallani kyllä edes olisi mikään helpotus, koska sitäkin hermoilisin. Ikinä en leikkauksessa ole ollut, enkä moiseen juurikaan kaipaile. Siinähän sitä olisikin jos aluksi sen sata tuntia vauvaa yritän synnyttää ja sitten vielä joudunkin leikkauspöydälle. Toivotaan että selviän vain toisella näistä :D
kuva |
Myöskään usean päivän sairaalassaoloa en odota mitenkään riemulla. En ikinä ole ollut sairaalassa potilaana, en päivää enkä yötä, en edes yhtä tuntia. Olen tarkka koskemattomuudestani ja mieluusti pidän henkilökohtaisen reviirini omanani, eikä vahtaus, joka tietysti on vain vauvan parhaaksi, ja ehkäpä jopa iholle tuleminen tunnu edes ajatuksena hyvältä. Ja ainahan on myös niitä ilkeitä hoitajia, tai hoitajia joilla muuten vaan on huono päivä ja antaa sen näkyä, päästäen suustaan mitä kaikkea, ja mikäli tämmöinen kohdalleni osuu niin otan kyllä niin itseeni kaikki negatiiviset kommentit märehtien niitä vielä monta päivää :D
Sen olen päättänyt jo aikoja sitten että ainakaan yht ainoaa opiskelijaa ei synnytystäni tule seuraamaan! Myös synnytyksen jälkeiset päivät sairaalassa viettäisin mieluiten rauhassa, Villen läsnäolo on tietysti suotavaa mutta muuten rajoittaisin vieraat omiin vanhempiini. Epäoikeudenmukaista Villen vanhempia kohtaan? Voi olla, mutta nyt kun asiaa ajattelen niin en vaan halua sinne muita. Voihan se olla että fiilikset on sitten osastolla ollessa ihan eri, mutta mikäli yhtään pystyn kuvittelemaan oloani synnytyksen jälkeisinä päivinä epämieluisassa ympäristössä niin tuskin kaipaan vieraita, vaikka Villen vanhemmat ovatkin mitä parhaimpia appivanhempia mitä kuvitella voin. Ja joo, eihän sinne kukaan tule mua katsomaan vaan vauvaa mutta silti..
kuva |
Vasta nyt viime aikoina on hieman tullut uskoa siitä että kyllähän minä piruvie yhden vauvan saan synnytettyä. Kun näinkin pitkälle on selvitty kaikista peloista ja hysterioista huolimatta ;) Ajatus siitä että pitää kestää jotain epämieluisaa jää kauas taakse kun miettii mitä siitä seuraa ♥ Tiedä vaikka olisin jo muutaman viikon kuluttua täysin luottavaisin mielin sunnytyksen suhteen, odottaen kokemusta innolla. Vähän kyllä epäilen ;)
Ei se synnytys suinkaan koko aikaa mielessä pyöri, en ole menettänyt yöunia enkä edes nähnyt painajaisia asiasta. Joten ei tämä tilanne nyt ihan kauhean paha taida olla :D
Viisi viikkoa tuntuu toisaalta pelottavan lyhyeltä ajalta, toisaalta toivon että aika menisi vauhdilla.
Tai kuitenkin sellaista vauhtia että ehtii saada kodin kuntoon..